Tyttö

Istun kivellä.
Kuuntelen miten aallot iskevät rantaan
liplattaen
pyörähdellen.
On ihan hiljaista.
Mietin, miten minusta tuli tämä ihminen joka olen.

Voisin kirjoittaa siitä.
Vaan riittäisivätkö sanat kertomaan?
Voisin avautua
kertoa ajatuksistani sinulle.
Piirtää sanoilla kuvan siitä, kuka olen.
Vaan riittäisivätkö sanat kertomaan?

Olisipa mukavaa
kun postiluukusta putoaisi kirje.
Se olisi tytöltä.
Tytöltä, josta näin unta.
Rakastaisiko se tyttö minua?
Rakastaisiko sellaisena kuin olen?
Alastomana
paljaana.

En tiedä paljoa.
Haluaisin tuntea veresi virtaavan
sisimmässäni.
Riittäisikö sydämesi rakastamaan?

Olisinko valmis?
Kumman ääni se on
sinun vai minun?
Kumman käsi, kasvot?
Olemmeko me lopulta yhtä?
Ilman rajoja, ilman erillisyyttä.
Täynnä rakkautta
Täynnä rohkeutta.

Taskussa viisaus.
Hänen sydämensä viisaus.

Matkalla

Valkea kuulas lumi laskee peittonsa vanhan Koivun oksille. Oksat ovat vahvat ja monihaaraiset. Puu on selvästi ollut paikallaan jo pitkään. Tuulen vire keinuttaa lempeästi sen leveää olemusta. Puu seisoo tukevasti ja varmana omilla juurillaan kiinni Maassa. Auringon säteet heijastavat sen ympärillä leijailevat lumikiteet pieniksi kristalleiksi.

Makaan luostarin sängyssä ja katselen ikkunaruudussa avautuvaa maisemaa. Ruumiini tuntuu heikolta ja väsyneeltä. Vatsaani sattuu. Silmäluomeni tuntuvat raskailta. Ohimoitani puristaa. Kurkussa tuntuu iso möykky. Pelottaa. Mietin mitä eroa on itsesuggestiolla ja itsekusetuksella.

Päätän nousta ylös, ja vedän tutun hymyn huulilleni. Naiset sanovat, että hymy loistaa silmistäni. Sisälläni tunnen hiljaa ettei se ole totta. Yritän silti ajatella hyviä, puhtaita, kirkkaita ajatuksia. Hoen itselleni ajatusteni voimasta. Olenhan tullut siksi joksi olen halunnutkin tulla. Lähetän varmuuden vuoksi toiveen, että Joku tai Jokin parantaisi minut. Että tuntisin olevani vahva ja virkeä. En halua olla sairas ja väsynyt. Haluan olla kirkas ja iloinen.

En ymmärrä tilaisuuteni menneen ohi ja hymyilen iloisesti vastaantulevalle naiselle.

-----

Istun bussissa. Ihmisten puheensorina kantautuu korviini. Tuntuu hyvältä, turvalliselta. Tuntuu lämpimältä. Olen lähdössä matkalle. En tiedä minne mutta luotan sisäiseen ääneeni. Ulkona sataa lunta. Suuret kuuset ovat syvän vihreitä, maisema on valkea, luminen ja jollakin erityisellä tavalla kiehtova. Tie on pitkä, jäinen ja mutkikas. Vastaantulevat autot hurahtavat ohi. Bussin ikkuna on jäässä. Lumikristallit tanssivat vanhojen kuusten oksilla. Edessäni on jotain tuntematonta. Vatsassa tuntuu jännitystä, intoa, pelkoa. Kukahan minä oikeasti olen ja mihin minä olen menossa? En tiedä.

Talvi on sellainen kuin tämän talven kuuluukin olla. Se on erilainen kuin viime talvi, se on erilainen kuin ensi talvi. Kuljen loskaisessa, harmaassa päivässä, kuljen läpi kauniiden kirkkaiden hankien. Koetan avata korvani kuulemaan sydämeni äänen ja jalkani astumaan sen viitoittamaan suuntaan. Yhtäkkiä olen heikko, pelokas ja epävarma. Tulen tietämättömäksi, pieneksi, olemattomaksi, katoavaksi.

Edessäni on iso, raskas musta nahkaovi. Ovi on paksu ja siihen painetut napit muodostavat syviä möykkyjä nahkaan. Ovea ympäröi punainen sametilla vuorattu seinä. Ovea vasten painautuu vahva iso käsi. Sen kämmen painaa voimalla ovea vasten ja paksut sormet ovat kuivat ja karheat. Tunnen samanaikaisesti pelkoa ja rohkeutta. Raotan ovea ja astun sisään huoneseen.

Huoneessa on hämärää. Sen perimmäisessä nurkassa on pieni tyttö. Tyttö on painanut päänsä polviaan vasten ja itkee hiljaista itkua. Katselen tyttöä. Tyttö nostaa päänsä ja katsoo minua kohti suurilla surullisilla silmillä. Tyttö on häpeissään. Kävelen hänen luokseen isoja liuskaisia kiviaskelmia pitkin. Matka tuntuu pitkältä. On pimeää enkä näe muuta kuin tytön ja askelmat, joita pitkin kuljen. Istuudun tytön viereen. En sano mitään, hengitän syvään ja tunnen hengitykseni jokaisen liikkeen. Istun tytön vierellä ja vedän hänet hellästi syliini. Kiedon käteni hänen ympärilleen. Tytön kasvoilta valuvat kyyneleet tuntuvat lämpöisiltä putoillessaan käsivarsilleni. Silitän hänen poskeaan ja päätään. Tytön vaalea tukka on takkuinen ja kaksi palmikkoa peittävät hennot korvat. Yllään tytöllä on farkkukankaiset lappuhaalarit. Ne ovat kuluneet ja likaiset. Tyttö painaa päänsä vasten rintaani ja itkee. Hänen tuoksunsa on jotenkin etäisesti tuttu. Samanaikaisesti surullinen ja turvallinen.

Tyttö on etsinyt rakkautta, pelastajaa, vapauttajaa. Tyttö on rukoillut ja pyytänyt, että joku näkisi hänet. Mutta kukaan ei ole löytänyt hänen luokseen. Ovi on ollut liian raskas ja paksu avattavaksi. Tytön ruumis tuntuu väsyneeltä ja heikolta. Kuiskaan hänen korvaansa, että kaikki on nyt hyvin. Rakastan häntä eikä hänen enää tarvitse olla pimeässä piilossa. Otan tyttöä kädestä kiinni ja kuljemme yhdessä kiviaskelmia pitkin takaisin ovelle. Tytön käsi on samalla hauras ja vahva. Ovi ei tunnu enää yhtä raskaalta. Avaan sen ja astumme yhdessä ulos kohti edessämme näkyvää Valoa. Minä ja Tyttö.

Rakastun itseeni juuri sellaisena kuin oikeasti olen. Tietämättömänä, viisaana, pienenä, pelokkaana, hämmentyneenä, surullisena, iloisena, rohkeana, lapsellisena, keskeneräisenä, tyhmänä. Palaan hetkeen luostarin sängyssä kipeänä ja voimattomana. Onko itsekusetuksella ja itsesuggestiolla eroa? En tiedä mutta positiivisuus, iloisuus, valoisuus ja hymy ovat vieneet minua eteenpäin. Ne ovat kannatelleet ja keventäneet askeleitani. Samalla ne ovat olleet vain kuoren päälle liimattuja toiveita, ajatuksia ja kuvitelmia. Olen silti tarvinnut jokaisen hetken ja jokaisen ihmisen. Olen tarvinnut kaikki mahdollisuuteni jatkaa omaa valhettani. Olen halunnut vapaaksi, olen etsinyt onnea. Mutta en ole osannut katsoa sitä mikä on. En ole ymmärtänyt että vain totuus voi vapauttaa minut. 

Kohtaan itseni sellaisena kuin olen ja ymmärrän taakan, jota olen kantanut mukanani. Näen oman esitykseni, joka tekee elämästäni näytelmää. Ennen kaikkea itselleni.

Koivut ovat vielä paljaina. Asfaltti on kuiva ja puhdas. Pihlajassa on pienet silmut. Tuuli näyttäisi tänään heiluttavan enemmän mäntyjä kuin koivuja. Taivas on pilvinen ja aurinkoinen. Tässä hetkessä on jotain mitä en aiemmin ole huomannut. Luonto on täydellisenä juuri sellaisena kuin se tällä hetkellä on. Samanaikaisesti sekä alussa että lopussa. Juuri tälläisena kuin tänään olen.

Äidin rakkaus

Mitä on Rakkaus? Mitä on rakastaminen?

Katson pyöristyvää vatsaani. Tulevaisuus jännittää. Pelottaa. Saan huomiota, olenhan nuori äiti. Olen tehnyt jotain, mitä vain harvat ovat minun iässäni tehneet. Olen varmasti rohkeampi kuin muut.

En pysty tähän. Pelkään liikaa. Minusta ei ole tähän. En jaksakaan. Pelkään huutaa. Ja samassa pieni märkä ja limainen olento nostetaan rinnalleni. Kello on minuutin yli kymmenen. On maaliskuinen keskiviikkoaamu. Olen hämmentynyt. Siinä se nyt on. Minun vauvani. Ei tunnu miltään. Väsyttää. On jotenkin tyhjä olo. Vauva imee rintaani. Inhottaa. Menisipä se pois. Sattuu. Tätäkö äitiys on?

Joku lepertelee vauvalleen kauniita sanoja. Puhuu rakkaudesta. Miksi minä en puhu? En osaa. En tunne mitään. Enkö rakasta lastani? Ääni sisälläni sanoo minulle, että olen huono äiti. En rakasta omaa lastani. En halua ruokkia sitä rinnoistani. Rintoihini sattuu. Tulee paha olo. Tulee ”Se” olo. Vain sisareni tietää. Ja se on paha olo.

Opettelen puhumaan rakastamisesta. Luen mitä rakastaminen on. Luen, miten rakastetaan. Rajat ovat rakkautta ja asetan rajoja. Huomioiminen on rakkautta, ja huomioin. Leikki on rakkautta, samoin kuin itsestään huolehtiminen. Ryömin lattialla, sotken maaleilla kasvoni, käteni ja vartaloni. Rakastan lastani. Otan itselleni aikaa, kehitän itseäni. Rakastan itseäni, siis rakastan lastani. Siltikään ei tunnu miltään. Tuntuu tyhjältä. Joku puhuu sydämen avaamisesta, yritän avata sydäntäni. Olen huomaavainen, tarkkaavainen, kuuntelen, olen ystävällinen, lämmin. Olen rakastava. Yritän olla rakastava. Tätä rakkauden täytyy olla.

Ja silti tuntuu tyhjältä. Sydän on tyhjä. Se ei rakasta. Se esitää että se rakastaa. Se ei tiedä mitä rakkaus on. Pieni aavistus kurkkaa kulman takaa ja samassa se jo häviää. Yritän ripustautua siihen, kutsua takaisin mutta on jo liian myöhäistä. Ehkä ensi kerralla.

Miellytän lastani. Pelkään että se lähtee. Jättää minut. Aivan kuten minäkin voisin jättää hänet. Lähteä pois ja jättää hänet yksin. Yritän todistella yhä enemmän että en jätä häntä. Takerrun kiinni. Pelkään että en ole mitään ilman lastani ja samassa ymmärrän, että en ole mitään ilman lasta. Yritän olla jotain ja elän lapseni kautta. Lapselleni. Minun lapselleni. Haluan omistaa lapseni. Silloin se pysyy. Ei katoa. En uskalla olla oma itseni. Pelkään että rakkaudettomuuteni paljastuu. Olen vittumainen, ilkeä, itsekäs. Olen paha.

Vailla merkitystä. Puhun tyhjiä sanoja. Puhun tyhjiä sanoja rakkaudesta. Puhun lapselleni tyhjää sanahelinää. Yritän sanoilla täyttää sydämeni. Khrisnamurthi kirjoittaa ettei rakkaus ole mielen luomus. Yritän rakastaa mielelläni. Mutta sydämeni on tyhjä. Yritän mielelläni tehdä sen täydeksi. Puhun tyhjiä sanoja. Merkityksettömiä lauseita.

Halusin osata rakastaa. Yritin rakastaa. Esitin rakkautta. Halusin olla rakastettu. Pelkäsin menettämistä. Takerruin kiinni. Huusin: Älä jätä minua! Älä mene pois! Halusin olla uskottava rakastaja. Takerruin ja hoin rakkaudesta. Sanat olivat tyhjiä. En minä tiedä mitä rakkaus on. En tiedä mitä rakastaminen on.

Sydämeni on tyhjä.

Jumala

Istun junassa. 

Maailma viliseen ikkunoissa 

ihan kuin päivänikin ovat vilisseet elämässäni.

En ehdi edes katsoa kun hetki on jo ohitse.

Tunnen miten olet osa minua. 

Jokin osa sinusta on jo minussa. 

Ehkä se on aina ollut.

Kiitos, että kosketat. 

Kiitos, että autat näkemään. 

Kiitos, että teet näkyväksi. 

Kiitos, että autat kohtaamaan.

Kiitos, kun autat tulemaan osaksi sitä kuka olen.

Mihin olen menossa?

En tiedä ja pelkään. 

Olethan kanssani. 

Annat Rakkautesi, 

Rohkeutesi.

Olethan.

Paljaana

Astun ulos.

Ihoni on kuin vuosia haarniskan alla ollut kudos.

Pehmeä, auki ja haavoittuva.

Riisun haarniskan.

Sen alla on herkkä, hauras ihminen.

Pelkään astua eteenpäin.

Pienikin kosketus ihollani satuttaa.

Olenko valmis kulkemaan ilman suojakilpeäni?

Kuka minua suojaa? Kuka pelastaa?

Pienikin kosketus ihollani

saa minut huutamaan kivusta.

Kolikko

Se harjoitus ei poista sun heikkoutta, velttoutta, tahdottomuutta

Se ei poista sun löysyyttä, pelkoa tai kipua. 

Se tuo ne näkyväksi sulle

että sä voisit mennä niistä läpi.

Mennä niistä taas uudelleen läpi.

Nähdä mitä sen alla on.

Sen alla on vahvuus, voima ja rohkeus.

Sen alla on kolikon toinen puoli.

Mikään ei tunnu omalta

Mikään ei tunnu omalta enää
Sisäänhengitykseni on pitkä ja kevyt
Katselen hitaasti kohoavaa vatsaani
Uloshengistykseni virtaa vapaana ja ohuena
Katselen laskevaa vatsaani.

Tässä olen minä.
Tämä on ruumiini.
Katselen ympärilleni
Mikään ei tunnu omalta enää.

Mihin minä olen matkalla?

Kyyneleet pyrkivät silmiini.
Tunnen puristusta rinnassa.
Tutun möykyn kurkussa.

Mihin minä olen matkalla?

Olenko yksin
vai oletko sinäkin täällä?

Onko maailma muuttunut
vai olenko minä muuttunut?
Voinko minä muuttua?
Voiko minä muuttua?

Mikä muuttuu kun minä muuttuu?