Matkalla

Valkea kuulas lumi laskee peittonsa vanhan Koivun oksille. Oksat ovat vahvat ja monihaaraiset. Puu on selvästi ollut paikallaan jo pitkään. Tuulen vire keinuttaa lempeästi sen leveää olemusta. Puu seisoo tukevasti ja varmana omilla juurillaan kiinni Maassa. Auringon säteet heijastavat sen ympärillä leijailevat lumikiteet pieniksi kristalleiksi.

Makaan luostarin sängyssä ja katselen ikkunaruudussa avautuvaa maisemaa. Ruumiini tuntuu heikolta ja väsyneeltä. Vatsaani sattuu. Silmäluomeni tuntuvat raskailta. Ohimoitani puristaa. Kurkussa tuntuu iso möykky. Pelottaa. Mietin mitä eroa on itsesuggestiolla ja itsekusetuksella.

Päätän nousta ylös, ja vedän tutun hymyn huulilleni. Naiset sanovat, että hymy loistaa silmistäni. Sisälläni tunnen hiljaa ettei se ole totta. Yritän silti ajatella hyviä, puhtaita, kirkkaita ajatuksia. Hoen itselleni ajatusteni voimasta. Olenhan tullut siksi joksi olen halunnutkin tulla. Lähetän varmuuden vuoksi toiveen, että Joku tai Jokin parantaisi minut. Että tuntisin olevani vahva ja virkeä. En halua olla sairas ja väsynyt. Haluan olla kirkas ja iloinen.

En ymmärrä tilaisuuteni menneen ohi ja hymyilen iloisesti vastaantulevalle naiselle.

-----

Istun bussissa. Ihmisten puheensorina kantautuu korviini. Tuntuu hyvältä, turvalliselta. Tuntuu lämpimältä. Olen lähdössä matkalle. En tiedä minne mutta luotan sisäiseen ääneeni. Ulkona sataa lunta. Suuret kuuset ovat syvän vihreitä, maisema on valkea, luminen ja jollakin erityisellä tavalla kiehtova. Tie on pitkä, jäinen ja mutkikas. Vastaantulevat autot hurahtavat ohi. Bussin ikkuna on jäässä. Lumikristallit tanssivat vanhojen kuusten oksilla. Edessäni on jotain tuntematonta. Vatsassa tuntuu jännitystä, intoa, pelkoa. Kukahan minä oikeasti olen ja mihin minä olen menossa? En tiedä.

Talvi on sellainen kuin tämän talven kuuluukin olla. Se on erilainen kuin viime talvi, se on erilainen kuin ensi talvi. Kuljen loskaisessa, harmaassa päivässä, kuljen läpi kauniiden kirkkaiden hankien. Koetan avata korvani kuulemaan sydämeni äänen ja jalkani astumaan sen viitoittamaan suuntaan. Yhtäkkiä olen heikko, pelokas ja epävarma. Tulen tietämättömäksi, pieneksi, olemattomaksi, katoavaksi.

Edessäni on iso, raskas musta nahkaovi. Ovi on paksu ja siihen painetut napit muodostavat syviä möykkyjä nahkaan. Ovea ympäröi punainen sametilla vuorattu seinä. Ovea vasten painautuu vahva iso käsi. Sen kämmen painaa voimalla ovea vasten ja paksut sormet ovat kuivat ja karheat. Tunnen samanaikaisesti pelkoa ja rohkeutta. Raotan ovea ja astun sisään huoneseen.

Huoneessa on hämärää. Sen perimmäisessä nurkassa on pieni tyttö. Tyttö on painanut päänsä polviaan vasten ja itkee hiljaista itkua. Katselen tyttöä. Tyttö nostaa päänsä ja katsoo minua kohti suurilla surullisilla silmillä. Tyttö on häpeissään. Kävelen hänen luokseen isoja liuskaisia kiviaskelmia pitkin. Matka tuntuu pitkältä. On pimeää enkä näe muuta kuin tytön ja askelmat, joita pitkin kuljen. Istuudun tytön viereen. En sano mitään, hengitän syvään ja tunnen hengitykseni jokaisen liikkeen. Istun tytön vierellä ja vedän hänet hellästi syliini. Kiedon käteni hänen ympärilleen. Tytön kasvoilta valuvat kyyneleet tuntuvat lämpöisiltä putoillessaan käsivarsilleni. Silitän hänen poskeaan ja päätään. Tytön vaalea tukka on takkuinen ja kaksi palmikkoa peittävät hennot korvat. Yllään tytöllä on farkkukankaiset lappuhaalarit. Ne ovat kuluneet ja likaiset. Tyttö painaa päänsä vasten rintaani ja itkee. Hänen tuoksunsa on jotenkin etäisesti tuttu. Samanaikaisesti surullinen ja turvallinen.

Tyttö on etsinyt rakkautta, pelastajaa, vapauttajaa. Tyttö on rukoillut ja pyytänyt, että joku näkisi hänet. Mutta kukaan ei ole löytänyt hänen luokseen. Ovi on ollut liian raskas ja paksu avattavaksi. Tytön ruumis tuntuu väsyneeltä ja heikolta. Kuiskaan hänen korvaansa, että kaikki on nyt hyvin. Rakastan häntä eikä hänen enää tarvitse olla pimeässä piilossa. Otan tyttöä kädestä kiinni ja kuljemme yhdessä kiviaskelmia pitkin takaisin ovelle. Tytön käsi on samalla hauras ja vahva. Ovi ei tunnu enää yhtä raskaalta. Avaan sen ja astumme yhdessä ulos kohti edessämme näkyvää Valoa. Minä ja Tyttö.

Rakastun itseeni juuri sellaisena kuin oikeasti olen. Tietämättömänä, viisaana, pienenä, pelokkaana, hämmentyneenä, surullisena, iloisena, rohkeana, lapsellisena, keskeneräisenä, tyhmänä. Palaan hetkeen luostarin sängyssä kipeänä ja voimattomana. Onko itsekusetuksella ja itsesuggestiolla eroa? En tiedä mutta positiivisuus, iloisuus, valoisuus ja hymy ovat vieneet minua eteenpäin. Ne ovat kannatelleet ja keventäneet askeleitani. Samalla ne ovat olleet vain kuoren päälle liimattuja toiveita, ajatuksia ja kuvitelmia. Olen silti tarvinnut jokaisen hetken ja jokaisen ihmisen. Olen tarvinnut kaikki mahdollisuuteni jatkaa omaa valhettani. Olen halunnut vapaaksi, olen etsinyt onnea. Mutta en ole osannut katsoa sitä mikä on. En ole ymmärtänyt että vain totuus voi vapauttaa minut. 

Kohtaan itseni sellaisena kuin olen ja ymmärrän taakan, jota olen kantanut mukanani. Näen oman esitykseni, joka tekee elämästäni näytelmää. Ennen kaikkea itselleni.

Koivut ovat vielä paljaina. Asfaltti on kuiva ja puhdas. Pihlajassa on pienet silmut. Tuuli näyttäisi tänään heiluttavan enemmän mäntyjä kuin koivuja. Taivas on pilvinen ja aurinkoinen. Tässä hetkessä on jotain mitä en aiemmin ole huomannut. Luonto on täydellisenä juuri sellaisena kuin se tällä hetkellä on. Samanaikaisesti sekä alussa että lopussa. Juuri tälläisena kuin tänään olen.